"Riittääkö se mitä mulla on antaa?"

Kuva viikonlopun reissulta!

Vielä on tammikuuta jäljellä, mutta tässä postauksessa käsittelen tämän kuun haastetta - ole itsellesi armollinen. Helmikuussa haasteena kirjoittaa itselleni kirje, joten odotan ilolla ja innolla!

Viikko sitten minulta ei tullut postausta, kun tuntui etten halua haaskata aikaani sellaiseen, joka ei anna mahdollisesti minulle mitään ja tuli sellainen olo hetkiseksi, että ketään blogini ei edes kiinnostaisi. Mietin, että miksi edes kirjoittaa blogia, kun sitä luetaan vähän. Mihin unohdin sen, kun kirjoitin aiemmin kirjoittavani blogia ennen kaikkea itselleni.

Myönnän sen, että elämäni aikana on ollut hetkiä, jolloin olen lannistunut ja voi sanoa saanut siipeenikin, niin että se on saanut minut vetäytymään omaan kuoreeni. Minun on vaikea antaa itsestäni, tälläkin hetkellä mitään. Mietin liikaa ja mietin liian monimutkaisesti asiat. Parhaillaan työstän tätä asiaa itseni kanssa, jotta voisin ajatella tekeväni pitkälti asioita itselleni ja itseäni varten, koska itsellemme me täällä ensisijaisesti elämme ja mahdollisesti muut ihmiset voivat inspiroitua jostain tekemästäni asiasta on vain plussaa! Joten sisukkaasti jatkan blogin kirjoittamista, koska se on mitä minä haluankin tehdä. 

Tammikuun haasteena oli olla itselleen armollinen. Ja se on oikeasti ollut erittäin hyvä asia, sillä se on avannut silmäni ja auttanut minua ymmärtämään asioita paremmin.

Lähdetään siitä ajatuksesta, että minä mietin osittain asioita erilaisuuteni kautta. Olen tuntenut, että minun pitäisi olla nopea tekemään asioita, koska kaikkialla näkyy kiire, ajatuksia päässäni siitä kun pitäisi tehdä tätä ja tota, ihmiset ovat täyttäneet päivänsä monella asialla, niin tavallaan olen kokenut (hullua kuin on) olevani epäsopiva muottiin, joka olisi monien ihannoima. Kun katsoo sosiaalista mediaa, siellä on vinot pinot materiaalia treeneistä, salilta ja sen sellaisista. Huomaan hieman lannistuvani siitä, kun itse en pysty samaan. Tosin olen liikkunut omalla tavallani jo 33v ajan fysioterapiassa.  Tai kuluneella viikolla suutuin totaalisesti lyhytkasvuisuudelleni, kun en saanut housuja nostettua jalkaan, kunnes luovutin 30 minuutin kuluttua. Sisuunnuin ja päätin, että periksi ei anneta ja kovan taistelun jälkeen housut olivat jalassani.

Armollisuus itselleen näkyi siinä, että ajattelin, ettei minun tarvitse hosua, ei minun tarvitse suorittaa asioita samalla tavalla, kuin toiset tekevät. Minä teen omaan tahtiini, sen minkä jaksan ja se riittäköön aina sillä hetkellä. Minä sovin siihen muottiin loistavasti, johon minut on luotu. Mitä tulee liikkumiseen, niin minä liikun omalla tavallani, arjen liikunta, treenein kotona, omien voimien mukaan on minun tapani liikkua ja se riittää minulle. Ja voin minäkin ottaa ihan yhtälailla kuvia omista treeneistäni, kuin joku toinen ottaa omistaan. Entä sitten se turhautuminen siihen, kun ei saa itse tehtyä kymmenien minuuttien jälkeen jotakin, jopa itsestäänselvää asiaa. Hyväksyn sen, että minulla on rajoitteeni. Teen asiat tavallani, teen asioita toisten käsien auttamana ja se on osa elämääni. Loppujen lopuksi ei sillä ole väliä miten tekee, saako sen asian tehtyä omin neuvoin vai apukeinoin, niin pääasia on se, että homma tulee tehtyä. Ei voi antaa itsestään enempää, kuin on annettavaksi!

Olen aiemminkin sanonut tämän ja tulen sanomaan jatkossakin, että eivät nämä minun kenkäni ole tehty heikkohermoisille. Vaatii paljon, ottaa paljon, mutta ennenkaikkea on kasvattanut ja opettanut valtavasti. Olen oppinut hyväksymään, sopeutumaan ja olemaan armollisempi itselleni.

Kiittäen,
Lady Macy Diamond.

Kaksitoista kuukautta, kaksitoista haastetta - itsensä haastaminen

Alkuun pieni info eli vaihdoin blogini nimen pin up-nimeeni - Lady Macy Diamond. Päädyin tähän, koska se tuntuu minusta omimmalta. Olen löytänyt itseni ja naiseuteni tuosta maailmasta ja myöskin minulla on jo kiintymys nimeeni. Ja pahoittelut, jos tämä aiheutti joissakin pientä hämmennystä!

Puhelimeni teki minusta emojin! 

Vuoden vaihteessa tehdään lupauksia, suunnitelmia ja päätetään, että tänä vuonna teen niin tai näin. Itse myönnän vuosien ajan tehneeni yhden tai useamman uuden vuoden lupauksen, mutta tänä vuonna sain ihan jotain muuta ajatuksiini!
Kuluvan kuukauden alussa sain idean, että miksi en haastaisi itseäni kuukausittain vaihtuvalla haasteella. Se voisi liittyä mm. hyvinvointiin, ympäristöön ja läheisiin. Hetki meni ideoissa haasteita, mutta loppujen lopuksi ei se ollut kovin vaikeata.

Jaaritukset sikseen ja tässä tulee vuoden 2019 kuukausittaiset haasteet, joista teen kuukauden viimeisessä postauksessa yhteenvedon.

TAMMIKUU -  Ole itsellesi armollinen.
HELMIKUU - Kirjoita itsellesi kirje.
MAALISKUU - Iloitse liikunnasta!
HUHTIKUU - Ulkona liikkuessasi tee havaintoja keväästä.
TOUKOKUU - Kuuntele itseäsi ja läheisiäsi.
KESÄKUU - Kirjoita runoja kesäkuun parhaista hetkistä.
HEINÄKUU - Löydä huonoista hetkistä positiivisuus.
ELOKUU - Ole läsnä hetkissä läheistesi kanssa.
SYYSKUU - Opettele jotakin uutta.
LOKAKUU - Ilahduta läheisiäsi kirjeellä.
MARRASKUU -  Huomioi arjen pienet asiat itsesi ja läheistesi tekeminä.
JOULUKUU - Jouluvalmistelut ilman stressiä!

Olen innoissani tästä haasteesta ja sitoudun siihen täysillä. Olen huomannut miettiväni, että voisiko jopa pitää itseäni itsestäänselvyytenä ja hukuttautua arjen jalkoihin. Nyt kun on 12 erilaista haastetta, jotka muistuttavat minua monesta, saavat minut pohtimaan, avaavat uusia näkökulmia ja antavat minun olla luova, niin uskoisin tämän antavan hyviä eväitä ja ajatuksia tulevaisuutta varten. Sekä se, että kukaan meistä ei ole, eikä tulisi olla itsestäänselvyys itselleen eikä muille. Mielenkiinnolla mennään kohti haasteita. Ja minä toivon, että joku voisi inspiroitua tästä myös ja bongata itselleen haasteen näistä vaihtoehdoista tai keksiä ihan oman haasteen.

Kaikkea hyvää juuri sinun sunnuntaihin ja alkavaan viikkoon!

Lady Macy Diamond.

Mitä kuuluu, Maisa?

Hyvää uutta vuotta!

Terveiset täältä pienen pakkasen ja lumen keskeltä! Tosin ei siellä valtavia kinoksia ole, mutta ei ole metrisen ulkoilukelit, voi päättyä kurjasti jos menen tuonne liukastelemaan.
Kevättä odotellessa ja sitä kohti olemmekin menossa jo hyvää vauhtia!

Joululoma on vietettynä ja arki alkaa huomenna. Minusta meillä on mukava arki ja olen ihminen, joka viihtyy rutiineiden parissa, vaikka myönnettävä on, että lomalla on kiva poiketa niistä!

Joulu ja uusi vuosi on vietetty ja juhlittu. Joulu oli erityinen, sillä se oli siskonpojan ensimmäinen. Aatto meni isoäidin luona ja Joulupukkikin ehti vierailla luonamme. Hyvää ruokaa, läheisiä ympärillä, kivoja lahjoja sekä paljon suklaata! Uusivuosi vietettiin miehen isän luona, joka meni myös kivasti.

Sain tuossa muutama päivä sitten idean, että jos ottaisin vuonna 2019 jokaiselle kuukaudelle oman teeman, liittyen hyvinvointiin, itseensä, läheisiin yms. Palaan viikon päästä julkaistavassa postauksessa paremmin aiheeseen, mutta tammikuun teema - ole itsellesi armollinen! Tähän sain idean siitä, kun tuntuu, että en saa tehtyä niin vauhdilla, kuin pitäisi. Tuumailin antaa itselleni sen ajan jonka asiat vaativat ja teen kaikessa rauhassa - se riittää.
Tammikuun viimeisessä postauksessa kirjoitan fiiliksiä teemaan liittyen.

Mukin kuvassa Pirkko-poni, joka on valloittava!
Ja uudet siveltimet.

Meillä on tehty kaappien ja laatikoiden raivausta (kiitos inspiraatiosta kummitytön äidille) ja laitettu pois tarpeettomat. Kävin jopa läpi reseptikirjani ja sieltä sai lähteä moni pois. Vielä olisi projektia jäljellä ja voisin sanoa, että tämä on jopa hyvän mielen projekti.
Olen myös saanut kovan kipinän maalaamiseen, uudet värit ja maalit ostettuna. Vielä muutama hankinta, kunnes on hyvä setti kasassa. Aina olen tykännyt piirtää ja maalailla, ammattikoulussa se oli parasta ja sieltä sain sen lopullisen kipinän. Silloin, kun on ollut uuvuksissa ei ole ollut voimia eikä inspiraatiota hommaan, mutta nyt on, ihanaa! Se kertoo minulle siitä, että asiat alkavat olla mallillaan ja hyvillä fiiliksellä mennään!

Lopuksi vielä blogista. Suunnitelmia on ja kuten jo edellisessä postauksessa kirjoittelin, niin sunnuntaisin tulee uusi postaus. Olisi mukava saada vierailijoita, kirjoittaa millaisen päivän olen viettänyt, musiikista ja laulutekniikasta, julkaista kirjoittamiani tekstejä (runot, novellit, biisien sanoituksia) ja yleisesti jakaa arjen iloja ja suruja.
Kirjoitan rennolla otteella ja fiiliksen mukaan. Haluan tästä rehellisen ja minun näköiseni. Joidenkin mielestä varmasti vaatimaton ja ehkä tylsä, mutta minulle on tärkeintä, että se on näköiseni - vähemmän on enemmän. Henkilökohtaisesti teksti on minulle se tärkein ja kuvat vain tulevat kivana bonuksena.
Blogia kirjoitan pitkälti itselleni, en ota huolta määristä, kuinka monta kertaa on mitäkin postausta luettu. Ja kirjoittamisessa voi aina kehittyä ja toiset saa toisesta aiheesta irti enemmän, kuin toiset. Minulle kirjoittaminen on rentoutumiskeino ja minä iloitsen jo yhdestäkin lukukerrasta!

Ihanaa alkanutta tammikuuta ja ensi sunnuntaihin!

Lady Macy Diamond

Vuosi 2018. Mitä antoi, mitä vei ja mitä opin?

Aika kuluu nopeaan, on erittäin tuttu ja todeksi havaittu. Niin tuo kliseinen sanonta pitää nytkin paikkansa, sillä vuosi 2018 on päättymäisillään. Tässä postauksessa haluan jakaa ajatuksiani kuluneesta vuodesta - mitä se antoi, mitä se vei ja mitä se opetti. Ja lopuksi vielä mitä toiveita minulla on tulevalle vuodelle. 

Jos sinun pitäisi kuvailla päättyvää vuotta yhdellä sanalla, niin mikä sana olisi? 

Sanaksi valikoitui opettavainen.

Miten päädyit valitsemaasi sanaan?

Olen oppinut aivan valtavasti viimeisen vuoden aikana. Ja niin monelta saralta, kuten elämästä, itsestäni ja jopa kroonisesta kivusta. 

Mitä kaikkea opit yllä mainitsemistasi asioista? Mikä oli kussakin asiassa opettavaisin asia?

Aloitetaan tuosta elämästä. Suurin opetus oli se, kun rakas kissamme, Minni menehtyi niin äkillisesti. Sitä ajattelee itsekkäästi, ettei rakas häviä viereltä, se on siinä aina. Voisi milloin vain mennä halimaan, silittelemään ja kaikki olisi aina hyvin. Niinhän se ei ole tietenkään. Ikävä on edelleen kova ja kyyneleetkin kohoaa silmiin ikävän johdosta, itkemällä saa surua pois, mutta ikävä jää aina. 

Mikään ei ole itsestäänselvyys, koskien kaikkea elämään liittyvää ja sen opin, että olen pitänyt liian monia asioita itsestäänselvyyksinä. Siksi haluankin pysähtyä välillä miettimään asioita ja pohtimaan asioita itsestäänselvyyksien näkökulmasta. 

Itsestäni. Opin sen, että elämäni ei ole heikkohermoisille. Etenkin tämä loppuvuosi on ollut aika vaativa ja on joutunut venymään. Meillä on kotona seinällä taulu, jossa lukee "Rohkeasti rehellinen" ja noudattaakseni tuota voisin sanoa rehellisesti, että tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen kaikkeni antanut ja ehkä jopa enemmänkin. Onneksi osa asioista järjestyi hyvin ja sain viranomaisiltakin positiivisia päätöksiä, tosin vielä on auki fysioterapian kohtalo ja käsittelyaika n. 5 viikkoa. 

Opin ja edelleen opettelen olemaan turhautumatta, kun jokin asia vie enemmän aikaa tai joutuu yrittämään monesti onnistuakseen. Olen tämän oivalluksen kautta oppinut ymmärtämään sen, ettei minun tarvitse saada samalla tavalla, kuin muut tai että voin saavuttaa saman, mutta mutkien kautta. Ennen kannoin murhetta aivan liikaa sellaisista asioista joihin minä en kykene, kuten esimerkkinä kuva salilta valkoisissa treenikengissä. Tämä oli se kipinä, joka sytytti minut ajattelemaan, että miksi minä sellaista suren, johon en edes koskaan tule pääsemään. Ja tämä taas auttoi siihen, että lukot aukenivat ja lähti itselleen olemaan armollisempi. 

Minun on ollut kuluvana vuotena vaikea antaa itsestäni ihmisille. Ja huomaan, että olen etääntynyt monistakin ihmisistä. Huomasin sanoneeni tässä taannoin eläväni erakon elämää. Miksi näin? Minusta on tuntunut, että minut on tavallaan "pakotettu" olemaan sosiaalinen, vaikka todellisuudessa olen introvertti luonne. Meillä kävi syksyllä sosiaalitoimesta henkilö katsomassa meitä ja kyselemässä kuulumisia, kartoittaen meidän tilannetta. Ja henkilö kysyi minulta toivetta jatkon suhteen, johon vastasin huumori mielellä, että olla rauhassa jatkossa! Ja kerroin tarkemmin juurikin tästä, että olen joutunut olemaan sosiaalinen ja nyt kun saan olla omissa oloissani huomaan olevani onnellisimmillani kuin koskaan. Ja tiedän sen, että tulevaisuudessa tilanteeni, kipujen kannalta voi vaatia vielä arkeen henkilökohtaisen avun, jonka olen sitten valmis ottamaan, mutta nyt haluan vain elää näin, kun se on mahdollista. 

Mutta valitettavasti se on myös niin, että vaikka kyselee ihmisten kuulumisia, niin ei vain viestiisi vastata. Tai jos on odottanut pitkään tapaavansa jotain vanhaa tuttua, niin ei se toteudu ja siitä ajatuksesta on päästänyt hiljalleen irti. Tämä taas on saanut miettimään sen, että onko hyvä päästä joistakin ihmisistä lopullisesti irti, sillä se syö minua, kun odottaa, mutta odotukseen ei vastata. Ja kun jää miettimään näitä asioita (herkkä kun olen) niin se tekee minut surulliseksi toviksi aikaa. 

Krooninen kipu on opettanut kärsivällisyyttä, armollisuutta itselleen ja asian hyväksyntää. Kipukohtaus kestää 1-3päivää ja sen jälkeen on aika onnellinen olo, kun kivut ovat kokonaan poissa. Kipupäivien jälkeen olen aika väsynyt ja mieli hieman maassa, mutta pitkillä yöunilla siitä taas pääsee ja musiikista on suuri apu ollut kohtausten ollessa päällä, vieden ajatukset hetkeksi toisaalle. Vielä asian kanssa taistellessa minulla oli synkät hetkeni, mutta nyt olen tullut sinuiksi kipujeni kanssa ja olen antanut lempinimen, Kille Kipukohtaus. Kun siis puhun Killestä, tietää lähipiiri, että minulla on kipupäivä menossa tai takana.

Mitkä ovat olleet vuoden 2018 tähtihetket? Mitä olet saanut elämääsi?

Paras on ollut tottakai Ukon (siskonpoika) syntymä. Hän on maailman ihanin, joka aina hymyilee tättän (minut) nähdessään. Nyt, kun asiasta kirjoitan, niin kohoaa kyyneleet silmiin ja ikävä iskee. On ollut ihana seurata Ukkelin kehitystä ja nähdessämme hän on oppinut uutta! Toivon, että minusta, kummipojasta sekä kummitytöstäni tulisi läheinen kolmikko! 

Käsitöiden paluu elämääni! Olen tykännyt tehdä aina käsitöitä. Vuosiksi ne jäivät oikeastaan kokonaan pois ja kuluvan vuoden syksyllä iski inspiraatio ja olen opetellut virkkaamaan uudelleen (opit kouluajoilta unohtuneet) ja myös inspiraatio maalaamisen suhteen on syttynyt ja olen jo uusia tarvikkeita taidekaupoista ostanut. 

Viettää kivoja hetkiä kummityttöni äidin kanssa livenä, kuin videopuheluin. Hän on yksi elämäni tukipilareista! Hän kyllä ymmärtää mitä tällä ajan takaa, en avaa asiaa täällä tämän enempää. 

Olen myös lähentynyt ja nähnyt uusin silmin rakkaan pikkusiskoni, joka on toinen elämäni vahvimpia tukipilareita! Videopuhelut hänen ja Ukkelin kanssa ovat olleet monesti arkeni tähtihetkiä!

Ja sitä paitsi näitä kahta naista ihailen suunnattomasti! <3

Mitä toiveita vuodelle 2019? 

Satunnaisessa järjestyksessä tässä toiveeni. Ottaa kuvia itsestäni rohkeammin enemmän ja pitää joskus live-lähteys Instagramissa, olla säästeliäämpi ja miettiä tarkemmin tulevia hankintoja, tehdä päätöksiä luontoystävällisemmin, jättää sokeri minimiin ja tarkkailla muutoinkin syömisiä sekä syödä vähintään 15 erilaista hedelmää/marjaa ja kasvista/vihannesta viikossa, tehdä paljon käsitöitä (opetella kutomaan, huovuttamaan eläinhahmoja sekä makramee-tekniikka), kirjoittaa Myyjätär-romaania aamupäivisin parin tunnin ajan (lastenkirja on myös tekeillä), kirjoittaa kirjeet kahdelle henkilölle, joita ihailen työnsä puolesta, kuunnella paljon musiikkia monipuolisesti, lukea ja/tai kuunnella paljon kirjoja sekä kirjoittaa ne muistiin. ELÄÄ HETKESSÄ! Niin ja unohtamatta tietysti blogia, kerran viikossa julkaisen uuden postauksen ja julkaisupäiväksi valikoitui sunnuntai, joten laitathan tämän mieleesi! ;) 

Tiivistettynä koko paketti, niin minulle on jäänyt ihania muistoja läheisten kanssa tämän vuoden hetkistä! Erityiskiitokset rakas aviomieheni, rakkaat äiti ja isä, rakas pikkusiskoni, rakas siskonpoika ja siskon mies, rakas kummityttöni, rakas kummmityttöni äiti ja hänen miehensä, rakas isoäiti, rakas ystäväni, joka käy luonani kuukausittain ja vaihdamme kuulumiset käsitöiden äärellä, rakas fysioterapeuttini, joka on jaksanut minun kenkkuilua ja auttoi hyväksymään kivut, rakkaat kummini ja rakas tätini. Hiljaisuudesta huolimatta ketään heistä ei ole ajatuksistani kadonnut! Erityiskiitos teille rakkaat lukijat! 

Laitathan seurantaan Instagramissa @ladymacydiamond niin näet siellä kuvia mm. käsitöistä, maalauksista sekä arkea ilon ja surun kautta. 

Kiitokset kuluneesta vuodesta ja kaikkea ihanaa vuodelle 2019 rakkaudella Lady Macy Diamond. 

Kummilapseni, sinä rakas!

Hei te rakkaat lukijat! Tässä postauksessa halusin kirjoittaa ajatuksiani kummitätinä olosta sekä ajatuksista joita toivoisin kummilapsilleni opettavan ja miten tahtoisin heidän minua muistavan, kun minusta on aika jättänyt.

"Kuusi vuotta sitten minusta tuli ensimmäisen kerran kummitäti. Silloin elämäni oli yhtä aallonpohjaa. Muistan yhä tuon puhelun, jossa minua kysyttiin kummiksi. Tyttö olisi tulossa. Tottakai minä suostuin, mutta pian ajatukseni valtasivat ajatukset siitä, kuinka minä voisin mitään antaa. Onko minusta siihen? Tuottaisin vain pettymyksen, sillä en tiedä kauanko minulla olisi enää voimia jaksaa kulkea kivikkoisella tielläni. Kuinka minä voisin mitään opettaa, kun omakin elämä on yhtä pimeyttä. Kuinka minä osaisin neuvoja antaa, kun omatkin neuvot olivat kaikuneet kuuroille korville. Ei, ei minusta olisi siihen. 

Makaan jälleen sängyssäni, tyyny on kyynelistä kastunut ja tuijotan tuota tuttua kattoa, johon olisi voinut syöpyä reikä tuijotuksestani. Hiljaa hiipi ajatus, kuin väkisin pahojen ajatusten läpi, että enhän minä voisi tehdä sitä vääryyttä pienelle, syntymättömälle tytölle, ettei hän koskaan oppisi minua tuntemaan. Hän ei saisi minua halata, enkä minä voisi antaa hänelle niitä neuvoja, jotka ovat minut auttaneet ylös tästä syvästä kuopasta. Aamulla minä haen itselleni apua! Olen sen velkaa hänelle ja myös itsellenikin."

Aika on mennyt eteenpäin. Tänä aikana on tapahtunut paljon, minusta on tullut tuplakummi. Minulla on nyt kummitytön lisäksi kummipoika. Nämä kaksi pientä ihmistä ovat minulle äärettömän rakkaita ja heidän eteensä tulen tekemään kaikkeni, vaikka se vaatisi minulta kaikki voimavarani!

Olen erilainen kummi. Kanssani asiat tehdään kompromissin kautta, vaikkakin se olisi hieman ideoimista. Kummipoika on makoillut paksun peiton päällä pöydällä ja näin olen hänet saanut pitää lähelläni, lattialla kun en pysty olemaan ollenkaan kipujen vuoksi. Ja painotan, että turvallisuus on ollut ensisijainen tässä asiassa, ei hätää! Kummityttö jakaa pelikortit minulle valmiiksi ja ojentaa uudet kortit tarvittaessa.
Kanssani tehdään asiat tavallansa, mutta toivon, että se tuntuu meistä luonnolliselta.

Kummityttö on kova auttamaan. Hän huolehtii kysymällä tarvitsisinko vaikkapa mehua, että jalkajakkarani on hyvin pöydän alla. Muistan eräät synttärit, jossa juhlittiin hänen syntymäpäiväänsä muutama vuosi sitten, kun hän huolehti siitä, että kummitätikin saa varmasti kakkua. Voiko olla ihanampaa!


Kummipoikani, tuo vielä elämänsä alussa oleva hento pieni. Kuinka monesti olen puhelun jälkeen kuivannut kyyneleet, kun hän on minulle hymyillyt leveää hymyään, nauranut ja kiekunut. Tulee niin kova ikävä, joka kerta kun näen hänet puhelimen ruudulla videon, videopuhelun tai kuvan muodossa. Joka kerta, kun saan häntä halata tunnen kuinka onni valtaa sydämen! Laulan hänelle paljon, olemme lukeneet kirjoja ja jutelleet ymmärtämättä kumpikaan toinen toistamme! En malttaisi odottaa, että voin koittaa pysyä tuon pienen pojan perässä.

Minulla on yksi toive. Ihaninta olisi, että vanhuksena molemmat kummilapseni pitäisivät minusta huolta. Soittelisimme, olisi se tunne, että voisin soittaa heille milloin vain ja he auttaisivat minua tarvittaessa. Olen miettinyt, että minkälaiseen maailmaan he jäävät, kun minä olen poissa. Miten he pärjäävät, minkälaisen elämän he rakentavat ja kuinka he toimivat tilanteessa, jossa olisivat kysyneet minulta neuvoa, silloin he voivat vain miettiä mitä kummitäti tähän sanoisi.


Ajatusleikkinä olen miettinyt, että kun he ovat aikuisia, tulevat minua katsomaan mahdollisen perheen kanssa ja voisin kaivaa karkkikaapista ison rasian ja antaa heille sieltä pienet herkut. He muistelisivat kanssani kuinka opetin heille paljon luonnosta, etenkin linnuista ja musiikista. Naurettaisiin hassuille muistoille ja kuinka yhdessä itkettiin ikävää. Kenties ajattelisivat minun olevan heille, kuin toinen äiti.

Haluan jättää heille jotakin minusta. Olen ostanut kaksi muistikirjaa, jonne kirjoitan muistoja, ajatuksia, lohduttavia sanoja, rohkaisevia lauseita, muistoja minusta ja meistä. He saavat kirjat, kun minä olen tuulenvire heidän poskellaan.

Seuraava teksti löytyy muistikirjojen ensimmäiseltä sivulta:

"Kummilapseni, sinä rakas! Minua ei ole enää, olen vapaa ja kuljen merten kuohujen mukana, tuulen kuljettamana. Sivullisen silmissä elämäni on ollut varmasti surullinen, mutta minä olin siinä onnellinen. Erilaisista kengistä huolimatta. Toivon, että löydät tästä muistikirjastani sanat lohtuun, lauseet rohkeuteen, näet, että vaikeudet ovat vahvistava tekijä! Luota itseesi, luota huomiseen! Kun tuuli hipaisee poskeasi, se on minun tervehdykseni sinulle. 
Minä sinua vaan! 

Rakkaudella: kummitätisi Maisa." 

Lady Macy Diamond.

Kamala ja kaunis elämäni.

Sitä kun istuu tuolillaan ja katselee ikkunasta ulos, voisi ajatella ottavansa tuosta noin vain kassinsa, avaimet, hypätä kulkuneuvon kyytiin tai vaihtoehtoisesti ottaa jalat alleen ja lähteä. Kuka mihinkin on menossa. Toiset juoksevat kiireellä, meinaavat myöhästyä töistä, kun taas toiset haluavat tehdä vapaapäivästä astetta ihanamman. Käyvät ensin lenkillä, sitten suihkussa, tälläytyvät ja ottavat suunnaksi kaupungin keskustan, suunnitelmana suunnata ystävän kanssa lounaalle. Kotiin tullessaan, he ovat piristyneitä ja onnellisia siitä, miten ovatkaan päivänsä viettäneet. Heitä on, jotka voivat avata kotinsa ulko-oven ilman suuria ponnistuksia, eritoten ilman ongelmia ja poistua kotoa ilman suuria suunnitelmia. 

Minä, minä joka tarvitsen kodin ulkopuolella apua liikkumiseni kanssa, voin vain katsella noita ihmisiä ja ajatella: ”Kunpa minäkin olisin yksi heistä.” 

Minä kun poistun kotoa on ensin kysyttävä milloin kanssani ehditään asioille. Kerään rohkeutta kysyäkseni, sillä toinen voi olla väsynyt työpäivästä, en tahdo olla vaivaksi ja väsyttää häntä enempää, voin pettyä vastaukseen, pettymys aiheuttaa turhautumista ja ajatuksia siitä, että kuinka olen kodissani taas ollut viikon ilman sosiaalista hetkeä, ihan vain siksi, että minulla ei ole kykyä liikkua itsenäisesti. 

Suuri päivä koittaa, pääsen liikenteeseen ja otan käsilaukkuni, otamme pyörätuolin ja muut tarvittavat apuvälineet mukaan. Kävelen autolle ja odotan oven vieressä, sillä aikaa, kun toinen laittaa pyörätuolini  auton takaluukkuun. Päästäkseni autoon, on minut nostettava sinne. Kun istun penkillä, korokkeen päällä, tarvitsen selkäni taakse tyynyt, jotta se ei kipeytyisi, eikä tulisi kiputiloja, jotka kestävät pahimmillaan vuorokauden. Huomaan ettei asentoni ole hyvä ja minun asentoani korjataan, sitten asetellaan selän taakse tyynyt mahdollisimman hyvin, laitetaan turvavyö kiinni. Kuulen tutun kysymyksen: ”Onko nyt kaikki okei?” nyökkään ja sitten ovi paukahtaa kiinni.  Matka voi alkaa! 

Olen päässyt isoon ostoskeskukseen, istun pyörätuolissani, miettien montaa eri asiaa. Ensinnäkin otan toisen huomioon, jotta hän ei kyllästyisi minun shoppaillessa. Mietin missä oikeasti haluan tällä kertaa asioida, mitä minä oikeasti tarvitsen. Mietin myös, että miltä tuntuisi tulla yksin asioimaan ja hörppiä kahvit omassa seurassa. Mietin, että kuinka helppoa se olisikaan, kun yltäisin ilman kurkottamista tai apukäsiä tiskille, eikä myyjien tarvitsisi pahoitella lyhyitä johtoja, kun maksaa kortilla, maksupäätteet kun ovat usein saavuttamattomissani. Mietin, että kuinka kivuttomampi elämäni olisi, kun olisin pidempi, eikä tarvitsisi asioida niskat väärässä, kun kaikki ovat niin paljon ylempänä pituuseroista johtuen. Ei tarvitsisi jokaista tuotetta pyytää näin: ”Rasvapurkki, pinkki kansi, hylly - kolmas rivi ylhäältä, purkki - neljäs vasemmalta.” Saisin vain mennä hyllyn eteen, ottaa tuotteen, hypistellä hetken, tehdä ostopäätöksen ja mennä itse kassalle ilman pelkoa, että mihin hyllyn kulmaan osut tuolisi kanssa ja pahimmillaan koko mainoskyltti kaatuu kumoon ryminällä. Toisinaan minut ohitetaan ja puhutaan pyörätuolia työntävälle henkilölle. Minähän se maksava asiakas olen! Kerran, kun kysyin erästä tuotetta, niin myyjä hetken aikaa katseli ympärilleen ja ei ymmärtänyt, että se olin minä, joka puhui hänen katseensa alapuolella. Siinä kohtaa teki mieleni hihkaista, että: ”Ääni, jonka kuulet tulee, huomattavasti alempaa!” Mutta jatkoin vain asiaani ilman, että aiheutuisi suurempaa hämmennystä. Monia asioita pidetään itsestäänselvyyksinä.

Minkälaisia oletuksia ihmiset tekevät? Miettivätkö he ikääni? Olen lapsenkokoinen, ajattelevatko he automaattisesti minun olevan lapsi. Kun liikun aviomieheni kanssa, mietitäänkö meistä kenties, että tuossa menevät isä ja tytär. Tuskin meitä heti aviopariksi mielletään. Olemme tämän kohdanneetkin, kun kerroimme olevamme naimisissa, niin oli tämän kuulijan ilme näkemisen arvoinen. Minusta kuitenkaan ei pituusero pariskunnalla ole sen kummempi, kuin jokin muu ulkoinen seikka. 

Vaikka lähtökohtani ovatkin erilaiset, kuin enemmistöllä, tämä on kyllä opettanut ja tulee opettamaan minua vielä paljon. Välillä menee viikko, joskus toinenkin, kun olen päivästä toiseen kotona, niistä hetkistä nautin erittäin paljon, kun pääsen kodin ulkopuolelle. En halua vähätellä, vaan koti on minulle erittäin rakas ja koen sen turvasatamakseni, koska täällä tiedän, että varmasti pärjään tavalla tai toisella. Ei tule yllätyksiä eteen, kun kaikki on suunniteltu hyvin pärjätäkseni. 

En ole sellainen, joka sopisi ihanteellisesti maailman kuvaan. Minussa on paljon pielessä, mutta ei se ole tärkeintä. Se on tärkeintä, että tunnen itse kuuluvani samalle viivalle kuten muutkin. Miksi näin sanon? Olen henkilökohtaisesti kokenut jo tovin, että sosiaalinen media luo paineita siitä, minkälainen on unelmakoti, täydellinen ystäväporukka tai unelmavartalo. Tai minä otin niistä paineita. 
On uskomattoman siistejä koteja, kaikki on viimeisen päälle, jaksetaan pitää talo puhtaana, sekä paikat tiptop siisteinä. Minä en. Eivät voimani riitä, enkä saa edes tehtyä läheskään niin paljon, kuin haluaisin. Tahtoa olisi, mutta ei kykyjä. 
On kuvia salilta, treeneistä, vartaloista, jotka ovat upeita ja niin treenattuja. Ei minun. Minä en pysty siihen, en millään! Salilaitteet ovat niin standardin mittaiset, että minun mittani eivät niihin riitä alkuunkaan.
On onnellisia naamoja, kun ollaan käyty kaveriporukalla puistopiknikillä naurettu vedet silmissä. Minun ei. Minuun on sattunut, olen pettynyt monet kerrat ihmisiin, kun olen kokenut löytäneeni vihdoin hyviä ihmisiä, kenties jopa ystäviä, kun potentiaalia hyvään ollut, mutta sitten vedetty matto jalkojen alta. Harmittavaa, kuinka ihmiset tuntuvat olevan kaukana saavuttamattomissa. Teot ovat ne, jotka vakuuttavat sanottujen sanojen olevan arvokkaita.

Koen olevani sisältä niin rikki, ettei ole varaa enää särkyä kertaakaan ja tämä tekee sen, että minun on vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Luottamuksen rakentaminen kestää hemmetin kauan. Päästääkseni toisen ihmisen lähelleni, niin hänen on tehtävä kovasti sen eteen töitä, jotta pystyn antamaan ystävyyden, arvon ja luottamuksen. Mahdollisesti tämä on yksi syy, ehkä jopa suurempia syitä siihen, että minulla ei ole enää henkilökohtaista avustajaa. Karu totuus on sekin, että minun lyhytkasvuisuuteni aiheuttaa omalla tavallaan yksinäisyyttä rajoittamalla liikkumista. Olen miettinyt aiemmin mielessäni, että mikä hitto minussa mättää, kun näet jonkun pitävän hauskaa toisen kanssa ja siitä on kuva muistona, mutta minun seurani ei kelpaa, kun yhteydenottoni tuntuu haihtuvan unholaan. Olen myös miettinyt sitäkin, että vaikuttaako tähänkin minun lyhytkasvuisuuteni. Ajatellaanko minun liikkumiseni olevan niin hankalaa ja vaivalloista, että parempi jättää minut oman onneni nojaan. Oli miten oli, niin sitä ei näe kukaan, että minkälainen myrsky ihmisen sisällä voi pauhata, kun tuntee jäävänsä ulkopuoliseksi. Kuitenkin mitä tulee noihin unelma-asioihin, joita somessa/mediassa pyörii, niin ne ovat jokaisen itsensä määriteltävissä olevia asioita.
Itse tein valintani ja vähensin huomattavasti sosiaalisen median käyttöä. Toisin sanoen ryhdyin jonkinlaiseen lakkoon ja ne hetket, jotka olisivat menneet selailuun eri medioissa, kuluvat rattoisammin hyvän kirjan äärellä. Mitä treenaamiseen tulee, niin onneksi olen oivaltanut, että pystyn siihen, mutta omalla tavallani. Nämä ovat huomattavasti keventäneet taakkaani, josta aiemmin otin stressiä syyttä suotta. 

 Olen viime aikoina sanonut muutaman kerran ääneen, että nykyaika ei ole täysin minua varten. Olisin halunnut elää paljon kauemmin sitten, vaikka olot olivatkin karummat, ruoasta pulaa, raskas arki töineen, tappavia sairauksia, terveyhdenhoito heikkoa ja elettiin muutenkin ankeata aikaa. Mutta koen, että silloin ihmisistä välitettiin paljon enemmän, pidettiin huolta, autettiin. Mikä tärkeintä, niin silloin arvostettiin ja kunnioitettiin ihmisiä paljon enemmän kuin nykyään. On toki heitäkin, jotka välittävät ihmisistä aidosti ja se on hieno juttu, arvostan heitä! 

Sitä miettii joskus, että kuinka kauan minä oikein tätä jaksan, minne asti ne omat voimavarat riittävät ja kun ne totaalisesti loppuvat, niin mitä sitten tapahtuu. Onneksi olen päässyt synkistä ajatuksista eroon, mutta silloin, kun niitä oli, niin mietin, että olisiko parempi luovuttaa, jättää tämä kaikki paska taakseen ja hylätä elämä. Todellisuudessa se ei ole koskaan ollut edes minulle mikään vaihtoehto.

Kun Minni kuoli kuukausi sitten, se sai minut ajattelemaan uudella tavalla ja toimimaan tyystin toisin. Hölmöä ajatella näin, mutta pitikö Minnin lähteä sen vuoksi, jotta minä saisin opetuksen? Ymmärsin, että minulla on vain tämä hetki. Ei minun onneni saa koostua ihmisistä, asioista tai paikoista, vaan se koostuu minusta itsestäni. Kaikki muu tulee ihanasti bonuksena ja niistä saa ottaa vielä enemmän ilon irti. Tämän vuoksi olen lähtenyt rakentamaan itselleni hyvää, turvallista ja mukavaa arkea. Olen löytänyt itseni, löytänyt lisää itseluottamusta ja siinä on auttanut, kun rohkenin vaihtaa tyystin tyylini pinup-, rockabilly-, vintage-tyyliin. Nyt voin katsoa itseäni peilistä ja sanoa ääneen: "Minä olen kaunis!"

Olen onnellinen näiden ihmisten lähellä, joilla on paikka minulle elämässään, jotka välittävät minusta aidosti, eivätkä voisi kuvitellakkaan elämäänsä ilman minua. Luotan huomiseen, luotan elämään ja siihen, että minä saan oman onneni hiljalleen rakennettua. Onhan minulla siihen vankka pohja, saan  rakkaalta mieheltäni erittäin paljon tukea, huolenpitoa ja rakkautta. Hän minulle on sanonutkin, että meillä on hyvä näin - ja meillä on hyvä näin! Ilman häntä en tiedä missä nyt olisin. Rakastan!

Kirjoitin tämän tekstin erityisesti itselleni, mutta myös teille. Kirjoittaminen auttaa minua eniten käsittelemään asioita, auttaa näkemään ne uudessa valossa ja uudesta näkökulmasta. Halusin muistuttaa myös itseäni, että vaikka tämä tie jota kuljen, elämä jota elän, ei ole helpoin, enkä olisi sitä itselleni valinnut, niin se on arvokas, todella arvokas!

Niin, sitä kun istuu tuolillaan ja katselee ikkunasta ulos, tietää sydämessään kuuluvansa joukkoon ihmisenä, joka tekee asiat omalla tavallaan, mutta tekee. "Minä olen yksi teistä!"

Kiittäen:

Lady Macy Diamond.

"Miten pärjäät, kun sinulla ei ole enää avustajaa?"

Aiheesta on kysytty jonkin verran ja ajattelin tämän postauksen liittyvän tämän teeman ympärille.

Niin jos nyt oikein lasken, niin avustaja-arkeni päättyi vajaat kolme vuotta sitten. Totean tähän väliin, että aika menee yllättävän nopeasti. Mutta tiedän, että siellä ruutujen(kin) toisella puolella on ihmisiä, jotka varmasti tätä ovat mielessään miettineet ja on heitäkin, jotka ovat minulta tästä kysyneet. Ja tässä kohtaa haluan painottaa, että kaikki se mitä tässä postauksessa aiheesta kirjoitan, ovat minun omia, henkilökohtaisia ajatuksiani!

Niin, näin jälkeenpäin ajateltuna tuo avustaja-arki oli aika ristiriitaista. En ole innoissani kaivellessa vanhoja, koska se ei ollut maailman helpointa arkea. Avustaja-arkea kesti kaiken kaikkiaan n. 16v ajan yhteenmenoon. Kaikki päättyi kuitenkin aika yllättäen ja prosessoin tuota kaikkea melkein kahden vuoden ajan. Avustajan työnantajana on kuitenkin paljon huolehdittavaa yms, joita en edes käsittänyt ennen kuin arki päättyi ja aika antoi etäisyyttä asioihin. Vielä sen verran sanon, että silloin tunsin, että minulle itselleni ja tärkeimmille asioille, harrastuksille ei riittänyt enää energiaa. Miksi näin? Tätä mietin pitkään, melkein vuoden verran arjen päätyttyä, mutta tulin aina siihen tulokseen, että syitä oli muutamia, mutta suurin syy taisi olla minun erityisherkkyyteni ja kroppani oli fyysiesti liian kovilla eli olisi pitänyt ottaa paljon iisimmin. Sanoisin kyllä rohkeasti, että arkeni on tänä päivänä stressittömämpää.

Mutta mennään kysymykseen, miten pärjäät, kun sinulla ei ole enää avustajaa? 
Kiitos kysymästä, hyvin! Tällä hetkellä fyysisesti voin paremmin, kroonisesta kivusta huolimatta. Nykyään tarvitsen ja saan nukuttua pitkät yöunet, jotta kroppani palautuu edellisestä päivästä. Arkeni on nykyään myös stressittömämpää. Tämä kaikki on tärkeää ja vaikuttavat tekijät kiputiloihin. Mitä enemmän saan levättyä, sen lievemmät kivut.
Minulla on huomattavasti enemmän aikaa omille, minulle itselleni rakkaille asioille, kuten kirjoittamiselle. Kirjan kirjoittaminen vaatii erittäin paljon aikaa ja se tuskin onnistuisi avustaja-arjessa. Saan kesittyä myös kunnolla musiikkiin, tehdä töitä sen parissa. On myös muitakin suunnitelmia, jotka passaavat mainiosti nykyiseen elämääni!
On ihanteellista, kun voi tehdä asioita nimenomaan sen oman fiiliksen mukaan, ei ole tuntimäärä rajoitteena, eikä tarvitse huolehtia ns. kuin itsestään. Kuitenkin minulla oli aina huoli avustajastakin, monestakin eri asiasta.

Kaipaatko avustaja-arkea? Rehellisesti, ehkä jopa valitettavasti vastaan näin; en ollenkaan kaipaa. Minulla oli ilo saada kohdata mukavia ihmisiä, oli paljon ihania hetkiä, paljon naurua, mutta valehtelisin, jos sanoisin että ongelmia ei olisi ollut.
Jos avustajan työnantajuus olisi ulkopuolisella taholla eli tuntilistat, työsopimukset, työvuorolistat, sairaslomat yms, niin sitten voisin harkita asiaa, mutta niin kauan kuin se on avustettavan itsellään huolehdittavana, niin minusta ei ole siihen ja se vaatii myös hyvää henkistä puolta. Jälkeenpäin olen pohtinut, että taisin hetkittäin unohtaa itseni ja tarpeeni ja antaa liikaa tilaa työntekijälle.
En voi sanoa, ettei koskaan enää olisi avustajaa, mutta toistaiseksi ja toivottavasti saisin pitkään elää näin. Se vaatii itseltäänkin hyvää, fyysistä kuntoa. Vielä haluan mainita, että avuntarpeeni eivät ole muuttuneet, mutta ne ovat järjestetty oikein mainiosti, arki on toimivampaa, itsenäistä ja olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen! Itselleni yksi tärkeimpiä asioita, josta saan tässä nykyisessä tilanteessa nauttia on se, että arkeni on sponttaanista ja se pitää mielen virkeänä!

Lady Macy Diamond